Jan Alancon kuva Malmin Karviaistien päästä, 1984 ja oma kuvani samasta paikasta 2019.
Kurvaan tutulta Latokartanontieltä sivukadulle ja olen äkkiä oudossa ympäristössä. Tie Helsingin Malmilla kaartaa loivasti oikealle ja laskee alaspäin. Olen matkalla tuntemattomaan, Karviaistien päähän. Siinä oli ennen valkoinen, kaksikerroksinen ja harjakattoinen talo. Näin kertoo Jan Alanco kuvassaan, jonka hän otti Helsingin kaupunginmuseolle vuonna 1984, joka on tallennettu Ajapaikiin Finnasta.
Huomaan heti, että taloa ei siinä ole. Entisen talonpaikan viereen on rakennettu päiväkoti. Karviaistien päässä on ennen ollut kääntöpaikka, nyt siinä on pieni muutaman auton parkkialue.
Asetan polkupyörän tien varteen, otan kännykän taskustani ja näpäytän esiin tuon mustavalkoisen kuvan. Kännykän näytössä näkyy läpikuultavana vanha kuva, joka paljastaa muutamia, lähes minimaalisia samanlaisuuksia nykyhetken ja 35 vuotta sitten otetun valokuvan välillä.
Kun saapuu kuvauspaikalle, jälleenkuvaaja etsii heti yhtäläisyyksiä ja eroja vanhan kuvan paikan ja nykyhetken ympäristön valillä. Nyt havaitsen, että tien päädyssä oleva katukivetys on viivasuora, vaikka oikeassa reunassa oleva tien reuna on muotoiltu toisenlaiseksi parkkialueen takia. Huomaan kadun pinnassa myös kaksi viemärinkantta, joiden oletan olevan suunnilleen samalla paikalla kuin aikaisemmin. Sommittelen kuvani näiden havaintopisteiden perusteella.
Valokuvaus on tarkka taide, mutta olen oppinut jälleenvalokuvauksessa olemaan jollain tapaa suurpiirteinen. Uutta kuvaa ei yleensä koskaan saa sommiteltua täsmälleen samanlaiseksi kuin vanhaa. Yritän tähdätä tärkeitä ja selvästi näkyviä yksityiskohtia, kuten talon harjaa, savupiippuja, ikkunoita, tietä, metsän reunaa tai maan pinnanmuodostusta. Vanhan ja uuden kuvan perusrakenteiden pitäisi vastata toisiaan.
Simo Ristan kuva Malmin Kauppatieltä vuonna 1970 ja oma kuvani samasta paikasta 2019.
Malmilla kuvatessani totesin, että siellä oli kuvattu paljon kohteita joita tiedettiin purettavan. Kaupunkiympäristön tallentamisen motiivi on usein muuttuvaksi tiedettyjen kohteiden kuvaus. Vanhojen puutalomiljöiden tilalle nousseiden rakennusten paikoilla jälleenkuvaaminen on haastavaa. Idyllinen pihanperä halkokasoineen ja kaivonkansineen Malmin sairaalan lähellä oli vaihtunut koulun ja päiväkodin asvalttipihan proosaksi. Jälleenkuvaus näissä kaupunkiympäristöissä on mutkikasta salapoliisin johtolankojen etsimistä.
Jälleenkuvaaja ei juuri pysty säätämään kuvansa valoisuutta, jolloin tuloksena saattaa olla tummia tai ylivalottuneita kuvan osia. Ehkä jälleenkuvauksen olennaisin merkitys ei ole niinkään valokuvauksellisuudessa, vaan siinä, että sen avulla voidaan taltioida ja havainnoida ympäristön muuttumista. Minua kiehtoo odottamattomuus. Sattuma voi tuoda kuviin myös koomisia yhdistelmiä. Kuvatessa mielikuvituskaan ei ole pahaksi. Joskus maaperän muoto, puusto tai rakennuskanta herättävät vaistomaisen tunteen, ”kutkutuksen” olemisesta alkuperäisen kuvan paikoilla.
Mietin kuvausretkilläni sitä, että jälleenvalokuvauksella voi olla tutkimuksellista, tieteellistä arvoa. Jos olisin arkkitehtuurin ja ympäristönsuunnittelun opettaja, järjestäisin jälleenvalokuvauskursseja opiskelijoille. Olisi hurjaa, jos joku jatkaisi jälleenkuvattuja kuvia muutaman vuoden päästä.
Joskus jälleenkuvauksessa voi tulla esiin paikan henki, Genius Loci. Antti Kiurun näkemyksen mukaan paikan hengen tunteminen vaatii virittäytymistä samalle aaltopituudelle paikan, sen ihmisten, rakennusten ja muiden elementtien kanssa. Tämä vaatii ajallisen jatkumon tiedostamista ja sen suhteuttamista sekä itseensä että muihin ihmisiin. Kiuru kirjoittaa: ”Ihmisiä tulee ja menee, mutta paikat pysyvät, myös muuttuessaan”.
Kuvausprosessi ei – ainakaan minulle – ole niinkään esteetistä pohdintaa ympäristön arvoista tai haikailuja vanhojen, idyllimäisten kaupungin osien ja talojen tuhoutumisesta. Joskus jälleenkuvaus paljastaa niin paljon yksityiskohtia tavallisen kaupunkiympäristön muuttumisesta, että niitä on turha jäädä pohtimaan itse kuvauksen aikana. Sitä paitsi kaikkia asioita ei edes huomaa kännykän pieneltä näytöltä. Jos haluat analysoida muuttumista perusteellisesti, katsele kuvia kotona isommasta näytöstä. Kaikki Ajapaikiin tallentamasi kuvat löydät kansiosta ”Omat uusintakuvani”.
Jälleenkuvaus on myös tapa perehtyä uusiin ympäristöihin. Ja vaikka ympäristö olisikin tuttu, kuvaajan huomio kiinnittyy aikaisemmin huomaamattomiin yksityiskohtiin ja näkökulmiin.
Helsinki Rephotography -projektin ideana on saada ihmiset liikkumaan valokuvaamalla. Jos innostut jälleenkuvauksesta, neuvon että liikaa ei kannata rohmuta ainakaan aluksi. Pystyn tämänhetkisen kuntoni perusteella, riippuen hieman kuvattavien paikkojen tiheydestä kuvaamaan korkeintaan 30-40 kuvaa päivässä. Kuvattavien paikkojen väli saattaa olla joskus pitkä ja joskus oikeaa kuvauspaikkaa ei löydy heti. Oikean kuvauskulman löytämiseen saattaa mennä joskus monta askelta.
Saatat kokea kuvatessasi vaikeaksi löytää täsmällisiä vastineita vanhan kuvan paikalle nykyisistä paikoista. Sanoisin, että hyvä ohje on kuin Wikipedian ohje ”muokkaa rohkeasti”. Eli kuvaa rohkeasti!
Heikki Kastemaa
Helsinki rephotography on Wikimedia Suomen projekti, jonka tavoitteena on edistää liikuntaa valokuvaamalla. Ajapaik (aja=aika, paik= paikka) on Virossa kehitetty Android-kännykässä toimiva ohjelma, joka etsii arkistosta lähelläsi olevia vanhoja kuvia. Voit hakea julkaistavia kuvia museoiden kokoelmista ja valita niitä Ajapaikiin, paikantaa kuvia sinulle tutusta paikoista ja kuvata uudestaan paikkoja joissa käyt.
Ajapaikissa on yli 160 000 historiallista valokuvaa. Siinä on 8 724 käyttäjää ja 13 989 uudelleenkuvausta. Helsinki rephoto järjestää opastusta ja kuvausretkiä Helsingissä esimerkiksi kaupunginosittain tai alueittain. Projektia tukee Helsingin kaupunki.
Ilmalaiva Graf Zeppelin yritti laskeutua Helsingin Viikin pelloille syyskuussa 1930, mutta kovan tuulen takia laskeutuminen ei onnistunut. Vasemmassa kuvassa vastaanottajia, oikealla oma kuvani Viikin pellolta 2019.