Signe Brander, Kulosaari 1908, ja oma valokuvani 2018.
Kuvassa saarten välillä on valkokaiteinen puusilta, jossa on harmaita silta-arkkuja. Silta johtaa paikkaan, jonka ranta nousee jyrkästi, osittain puiden peittämillä kallioilla. Katson lahden toisella puolen Signe Branderin ottamaa valokuvaa Helsingin Kulosaaressa. Näen sillan ja erotan nousevalta rantatörmältä paikan, missä Brander otti toisen valokuvan. Sen taustalla näkyy Mustikkamaan ja Kulosaaren välisen Hopeasalmen takaa kaukana Sörnäisten rakennuksia ja savupiippuja paikalla, jossa nykyisin nousevat Kalasataman kerrostalot. Tunnen voimakasta vetoa mennä samalle paikalle, josta Signe Brander oli ottanut kuvan sata kymmenen vuotta sitten.
Kun menee samalle paikalle, jossa joku on seissyt aikaisemmin ottamassa valokuvaa, tuntee hyvin yksityisen kokemuksen. Jälleenvalokuvaamiseen liittyy ikään kuin salainen linkki tai liittolaissuhde alkuperäisen kuvan ja uuden kuvaajaan välillä. Minä kuulun yhteen jonkun tuntemattoman kuvaajan kanssa, meitä yhdistää paikan ja tilan samuus, sama kuvauskulma. Ikäänkuin ainoa asia, joka meitä kahta valokuvaajaa erottaa, on aika.
Neuvostoliittolainen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin kehitti kronotoopin käsitteen, jolla hän tarkoitti ”taiteellisesti haltuunotettujen ajallisten ja paikallisten suhteiden olennaista keskinäistä sidonnaisuutta”. Käsite juontuu sanoista kronos, aika ja topos, tila tai paikka. Kronotoopin voisi suomentaa sananmukaisesti aikapaikallisuudeksi.
Kirjallis-taiteellisessa kronotoopissa tilan ja ajan indikaattorit sulautuvat yhteen huolellisesti laaditussa, konkreettisessa kokonaisuudessa, kirjoitti Bahtin. ”Aika ikäänkuin tulee paksummaksi, se tulee lihaksi ja taiteellisesti näkyväksi; vastaavasti tila latautuu ja vastaa ajan, juonen ja historian liikkeisiin. Nämä akseleiden risteymän ja yhteensulautumisen indikaattorit luonnehtivat taiteellista kronotooppia.”
Mihail Bahtin etsi ajan ja paikan merkkejä romaaneista. Jälleenvalokuvauksessa kronotooppeja etsitään valokuvista. Virossa kehitettyyn Ajapaik applikaatioon ladataan vanhoja valokuvia, joiden kameran suunta voidaan merkitä kartalle. Vanha valokuva saadaan esille näyttöön läpinäkyvänä tasona, jonka avulla valokuvakuva samasta paikasta kohdennetaan.
Kun otamme vanhan valokuvan kuvaamasta paikasta uuden valokuvan, kuvaammeko silloin valokuvaa vai paikkaa? Jälleenkuvauksessa voi kyllä puhua kuvien mimeettisestä tarkkuudesta, näköisyydestä valokuvien välillä, mutta onko se jälleenkuvauksen tehtävä?
Valittelin kerran Ajapaik-järjestelmää kehittäneelle tallinnalaiselle Vahur Puikille, miten vaikea on saada täsmällistä ja tarkkaa kuvaa aikaisemmasta valokuvasta. Vetosin siihen, että esimerkiksi kameroiden linssit ovat muuttuneet aikojen kuluessa. Vahur vastasi, että ei kannata huolehtia linsseistä, kaikkein tärkein asia jälleenkuvauksessa on muutos.
Jälleenvalokuvaus on muutoksen kuvaamista ja tutkimista Muutos ajassa ja paikassa saadaan esiin rinnastamalla kuvia eli polarisaatiolla.
Jälleenvalokuvaaja huomaa nopeasti, että ajan mukana tullut muutos ympäristössä vaihtelee. Joskus muutos ympäristössä on ollut niin voimakas, että emme pysty löytämään mitään yhteistä vanhaan ja uuden välillä. Kronotooppi voi olla lähes olematon, se voi olla aivan minimaalinen vihje tai hiljainen viittaus aikaisempaan. Se voi olla valon suunta, taustan maiseman summittainen ääriviiva, topografinen henkäys tai aavistus ekotyypistä, pilkahdus lehtimassan takana. Tätä usein tulkinnallista ja ulkoisin mittauskeinoin esiin tulevaa paikkaa voisi sanoa jyrkäksi tai voimakkaaksi polarisaatioksi.
Toisen ääripään vastaavuutta voisi sanoa neutraaliksi polarisaatioksi, jos uusi ja vanha valokuvan kohde muistuttavat paljon toisiaan. Tietojen perusteella vanhasta rakennuksesta otettu kuva voi olla sata vuotta sitten otettu, mutta ihmeellisesti rakennus on säilynyt samanlaisena nykypäivään asti. Tällöin kronotooppi käsitteellistyy, se tulee oletuksenvaraiseksi ja abstraktiksi. Talossa on eletty useita sukupolvia ja maailma kuvaparin rajojen ulkopuolella on muuttunut valtavasti.
Tavallisesti vanhassa valokuvassa on riittävästi merkkejä, jotka sitovat sen nykyhetkeen ja saavat muutoksen käsitettäväksi. Tämä vaatii paljon tarkkavaisuutta. Jälleenkuvauksessa kronotooppeja voi jäljittää vertaamalla vanhaa valokuvaa paikan näkymään vain menemällä paikalle. Bahtinin mukaan kronotooppi on sekä kognitiivinen käsite, että kielen kertova ominaisuus. Vastaavasti voisi sanoa, että valokuvan kronotooppi on sekä tietoa paikasta, että valokuvan narraatio, tarina jonka kuva kertoo.
Heikki Kastemaa
Eino Heinosen valokuva Eugen Schaumanin puistosta vuonna 1950, taustalla Kulosaaren kappeli.
Oma valokuvani syyskuussa 2018.